Laiskuus ja ennakkoluulo

Luulen, että otsikon kaksi syntiä ovat ne suurimmat, joihin syyllistyn tämän blogin suhteen. Ensin en vain saa aikaiseksi, ja sitten luulen, että mun pitäis saada tiristettyä tänne jotain merkittävää syvällistä, mieluusti myös filosofista pohdiskelua.
Turha yrittää. Eikä kukaan oikeasti edes odota sellaista.

Otsikosta päästään myös aasinsiltaa pitkin kirjaan, jonka sain viimeisimmäksi luettua, nimittäin Jane Austenin kirjoittamaan klassikkoon nimeltä Ylpeys ja Ennakkoluulo. Aloin hinkua tätä nimenomaista painosta ihanan ulkoasun takia, mutta myös uusi käännös ja sisältö itsessään kiinnostivat. Olen kyllä nähnyt elokuvaversioita useammankin kerran, joten koin, että pitäähän se alkuperäinenkin käydä läpi.

En pettynyt, mutta alkuun pääseminen oli jälleen kerran hankalaa. En syytä tästä itse romaania, vaan omaa keskittymiskyvyttömyyttäni. Lopulta kuitenkin koukutuin niin, että ahmin kirjaa monien vuosien takaa tuttuun tyyliin.

Herra Bennet on paras. 

Jotenkin tuntuu, että on kahlannut juonen vuosien varrella sen verran monta kertaa läpi, että olen melko sanaton? Varmaankin suurin vaikutus, jonka kirja minussa sai aikaan, oli "onneksi naisen asema ei ole enää samanlainen". Toisaalta mietin, että olisihan se hauskaa, jos kaikki arvostaisivat yli kaiken sitä, että olisit hyvä lukemaan, soittamaan, laulamaan ja keskustelemaan, koska tällaiset jäävät nykyään aika aliarvostetuiksi ja "harrastuksiksi", mutta se, että suurin päänmäärä olisi naimisiinmeno... Jos ei nyt kuitenkaan. Puhumattakaan työelämän puuttumisesta.

Koen myös tarvetta esitellä rakkaimman kirjanmerkkini, jonka ostin itse joskus männävuosina Rauman Mustan pitsin yöstä.

Ylpeyden ja Ennakkoluulon jälkeen siirryin Virpi Hämeen-Anttilan Yön sydän on jäätä -romaaniin, joka on siis vielä vaiheessa. Sen osaan jo sanoa, että vanhan Helsingin kartan kyylääminen on mielenkiintoista.

Sitten tulikin postilta saapumisilmoitus Adlibriksen paketista, ja tiesin täsmälleen, mitä sieltä löytyisi... Ansaitsin vaihteeksi outoja katseita kaupungilla, kun halailin pahvilaatikkoa ja hoin itsekseni "kirjoja, kirjoja, kirjoja!" 

Oon melkein liian innoissani näistä kaikista. Ylärivissa on vasemmalta oikealle Juha Hurmeen Hullu, Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille sekä Johanna Sinisalon Auringon Ydin. Alarivissä jatko-osia jo omistamilleni opuksille, eli Danielle Trussonin Enkelikaupunki ja J.R. Wardin Kuningas.
Näiden lukemista odotellessa!

Seuraavaa vuodenvaihdetta

Täten lupaan, etten lupaa enää yhdessäkään merkinnässä aktivoituvani tämän blogin suhteen. Se ei selvästikään toimi.

Joulu tulla jolkotteli tänäkin vuonna, ja kuten viime vuonnakin, tein nytkin itse joulukortit. Se oli aikamoinen savotta, mutta loppujen lopuksi siitä tulee ihmeen tyytyväinen olo. Nyt, kun ihmiset ovat varmaankin jo saaneet joulupostinsa, voin laittaa näytille kuvia siitä, millaisia väkerryksiä sain aikaan.

Tottakai mä tiedän, että pääsisin helpommalla tekemällä enemmän kortteja saman mallin mukaan, mutta se on tylsempää. Enkä halunnut ostaa paljoa uutta materiaalia, joten kehittelin näitä niistä tarvikkeista, joita mulla sattui jo olemaan. Pohjapahvia piti kyllä hankkia. Ja vähän tarroja.

Joulu on perinteisesti mulle myös hitauden ja pelkän olemisen aikaa, joten siksi pidän aina taukoa muunmuassa tietokoneesta. Yleensä saan myös sytytettyä lukuinnon liekkeihin, koska lahjaksi tulee aina kirja tai useampia. Niin tänäkin vuonna.

Vasemmalla oleva Maresi voitti tänä vuonna Finlandia-pystin, mutten lainkaan odottanut saavani sen, vaikka olinkin ollut siitä kiinnostunut. Meri pääsi yllättämään positiivisesti lahjavalinnallaan! Myös kirjan sisältö antoi mukavan kokemuksen, sillä ohuudestaan huolimatta siinä on mielestäni toimiva kokonaisuus fantasiamaailman elementteineen. Tulipa mieleen jopa nuoruuteni suosikit, Maameren tarinat. Voisi nekin lukea uudestaan ehtiessään...

Enkeleitä hiuksissani taas oli äidin sisareltaan lahjaksi saama kirja. Jostain syystä päätin lukaista sen niin kauan, kun olisin vielä vanhempieni nurkissa, ja hotkaisin sen päivässä. En ole varsinaisen uskonnollinen ihminen, mutta uskon yliluonnolliseen ja jonkinlaiseen epämääräiseen jumalalliseen voimaan, ja tämän opuksen linja sopii omiin ajatuksiini. Lisäksi mulla on muistissa eräs hetki parin vuoden takaa, jonka uskon olleen oma enkelikokemukseni. Tämän tarinan innostamana ajattelin etsiä vähän lisätietoakin.

Nämä kirjaset tulivat myös joulupaketeista, että niiden lukemista odotellessa.

Kertokaa ihmeessä, jos tulitte itse lukeneeksi jotain erityisen mieleenpainuvaa tänä jouluna! Lukuvinkit ovat aina tervetulleita.

Vuodenvaihdetta

Voinen sanoa, että elämässä on vähän liikaa kaikkea muutakin kuin blogi. Ajoittain sen olemassaolon kuitenkin muistaa ja oikeasti tekee mieli kirjoittaa edes jotakin kulttuurisia kokemuksiaan ylös sekä mahdollisesti muiden luettavaksi.

Merillä oli todella rankka syyslukukausi opiskelujensa kanssa, joten sen takia olette joutuneet rämpimään läpi vain mun harvoja merkintöjäni. Tämäkin rykäisy tulee olemaan vain jonkinlainen tiivistelmä kaikenlaisesta, mutta ehkä tämä potkaisisi mukavasti käyntiin vuoden 2014 bloggausmahdollisuudet ja auttaisi toteuttamaan tekstejä hiukkasen ahkerammin.

En oikeasti muista kovin pitkälle taaksepäin mitään taiteellisia kokemuksiani. Uudenvuoden ilotulitus oli aikalailla visuaalinen pommitus. Hotkaisin taas yhden J.R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta -sarjan osan hetkisessä, mutta petyin A.S. Byattin novellikokoelmaan. Kolme päivää ennen jouluaattoa kävimme katsomassa Hobitti - Smaugin autioittama maa -leffan ja koin jonkinlaisia miniorgasmeja niistä skenaarioista. Eilen tsekattiin Netflixistä The Butterfly Effect, jonka jälkeen oli ihan pakko katsoa Villejä Nettivideoita ja Sinkkuelämää-jaksoja, jotteivät aivot olisi jääneet sellaiselle ahdistuneelle, epätodelliselle elokuvaan juoneen imeytyneelle tasolle. Askartelin itse joulukortit. Fiilistelin kauniita joulupapereita ja mun ja Merin kodin ensimmäistä jouluvaloa. Sain lahjaksi vaikka mitä upeaa.





Ylläoleva kuva ilmentää tämänhetkiset kirjalliset projektini.
Siinä on se J.R. Wardin Rakastaja - Vihdoinkin, jonka ahmaisin. Jos sinulla on jokin ihme asennevamma, saatat saada traumoja sen homoeroottisista kohtauksista, mutta toisaalta, tipahdat sarjan muiden juonikäänteiden kärryiltä, ellet lue muuta siinä olevaa, hohhoh.
Chevy Stevensin Kadonnut ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulu tulivat myös joulupukin paketeista, odottelen innolla niiden lukemista. Ensin mainittu on kauhuvibainen trilleri ja toinen jotain aivan muuta - kuvaus lestadiolaisperheen sisäpuolesta.
Charles Bukowskin ja Tuomas Anhavan kokoelmat ovat olleet minulla kesken iät ja ajat ja kirjasto vaatisi niitä taas takaisin, joten yritän käydä ne läpi mahdollisimman pian. Molemmissa on sen verran inspiroivaa ainesta, että luultavasti kirjoitan niitä ylös yhteen inspiraatiokirjaseeni. (Ette muuten arvaa tyhjien muistikirjojeni määrää tällä hetkellä... Minkäs sille mahdan, että tykkään keräillä niitä.)
Anne Ricen Violin ja David Eaglemanin Tarinoita Tuonpuoleisista ovat myös kirjastosta. Saa nähdä, sujahtavatko aivot taas ihan ongelmitta englannin kielellä lukemiseen. Joskus sukkuloiminen suomesta englantiin tuntuu lievästi hajottavalta.
Hormonitasapaino taas on ensimmäinen (ja lompakon toivomuksesta toivottavasti viimeinenkin) aleostokseni kirjakaupasta. Olen ollut jo iät ja ajat aika ruokavaliovammainen, mutta tämä kirja tuntui osuvan suoraan asian ytimeen omien ongelmieni suhteen. Toivottavasti se opettaa minulle jotakin uutta!

Lisäksi olen työstänyt melkolailla aktiivisesti inspiraatioblogiani tumblrissa, larpannut, kirjoitellut fanfictionia ja värkkäillyt leikekirjojani (kyllä, niitä on useampia eri aiheille).
Miksi siis tunnen, kuin olisin ollut laiska luomaan? Pitää antaa enemmän arvostusta pienillekin ja hyvin erilaisille luoville harrasteille.
Erittäin inspiroivaa ja jokapäiväisen taiteen täyteistä alkuvuotta kaikille!

Keikkakokemuksia

Hieman yli kahden viikon sisään olen nähnyt livenä kolme bändiä. Tällä taloustilanteella saldo on oikeasti mahtava. Olen myös ajoittain varsin nirso mitä tulee yhtyeisiin, joihin haluan käyttää rahaa, vaikka kuuntelenkin laidasta laitaan erimaalaista ja -tyylistä musiikkia.
Keikat olivat myös keskenään hyvin erilaisia, mikä on vain plussaa.

29. syyskuuta matkasin Helsinkiin kirjoittaakseni keikkaraportin japanilaisen rockbändin, the GazettEn, maailmankiertueen päätöskonsertista The Circuksessa. Olen kuunnellut ko. ryhmän tuotantoa enemmän tai vähemmän noin vuodesta 2006 lähtien, mutten ole enää fani intohimoisimmasta päästä, joten saatoin jopa keskittyä muistiinpanojen rustaamiseen.
Olin viimeksi nähnyt Gazetten vuonna 2007 Tavastialla. Siihen liittyy aivan valtavasti nostalgiaa ja muistoja eri ihmisistä, ystävistä ja suurista tunteista, joita yhden silloisen suosikkipumpun esiintyminen aiheutti. Samat fiilikset kyllä nousivat pintaan kaksi viikkoa sitten. Näin niin ison osan samoista ihmisistä, joiden kanssa jaoin kokemuksen kuusi vuotta sitten. En toki jonottanut yön yli baarin nurkalla makuupussissa lokakuun koleudessa niin kuin silloin (eikä se ollut nyt sallittuakaan) enkä pyörinyt, kiljunut, ja hyperventiloinut hermostuksissani, mutta huomasin innostuksen tarttuvan. Ihmiset olivat niin käsittämättömän täpinöissään.
Yleisö koostui suureksi osaksi nuorista naisihmisistä, mutta oli tapahtuman osanottajajoukko monipuolisempi kuin viime kerralla. Japanilaisen musiikin kuuntelijajoukko on muutenkin monipuolistunut, eikä enää pysty yhtä usein ulkonäöstä kertomaan, kuunteleeko joku jrockia vaiko ei.
Keikkaa itsessään kuvailisin varsin intensiiviseksi kokemukseksi. Niin iso määrä faneja antoi kaikkensa ja tempautui aika hypnoottisella tavalla musiikin vietäväksi. Gazette on myös luonnollisesti kehittynyt musiikillisesti ja viihdyttäjänä aivan uusiin sfääreihin sitten vuoden 2007. Kotimaassaan bändi esiintyy valtavissa halleissa, joihin mahtuu kymmeniä tuhansia ihmisiä.
Ihmiselle, joka ei koskaan ole ollut konsertissa, jossa on paljon äärimmäisen tunteella eläytyvää nuorisoa, on vaikea kuvailla, minkälainen massahurmos siinä on käynnissä. Ihmiset osaavat japaninkieliset kappaleet ulkoa, vaikkeivät osaisi kieltä muuten. Encoren jälkeen tyypit tutisevat, vollottavat, halailevat ja ovat hikisiä kuin kunnon saunomisen jälkeen. Metelin voimakkuus yleisön huutaessa, kannustaessa, osoittaessa suosiota soittajille on sanoinkuvailematon.
Ja kyllä, niskani olivat seuraavana päivänä jumissa moshaamisesta.









Sen sijaan 4. lokakuuta tallustelimme chillisti Merin kanssa tuohon Tampereen Klubille, joka on tasan kilometrin päässä kotoamme. Hengailimme, muut hakivat juotavaa, kaikilla ihmisillä oli vähän sellainen löysä perjantaimeininki tuoppi kourassa. Ja tämä on se merkittävin keikkojen välinen ero - Gazettea oli katsomassa hulluna riehuva fanivyöry, kun taas Mustaa Valoa (lämppärinä) lähinnä kuunneltiin uuteen tuttavuuteen kohdistuvalla mielenkiinnolla ja Herra Ylpölle & Ihmisille (pääesiintyjä) mylvittiin ja nostettiin maljaa, korkeintaan tanssittiin suhteellisen hillitysti (etteivät juomat kaatuilleet liikaa).
Enkä mollaa nyt kumpaakaan, sillä nautin molemmista illoista.
Mustan Valon uusi levy on iskenyt minuun kuin häkä (ja Merihän on tätä poppoota kuunnellut jo vuosikaupalla, ennen menivät nimellä Itkevä Tyttö), ja muutenkin ei voi kuin ihmetellä, miten bändi ei ole tunnetumpi. Uusin tuotanto on juuri sopivan mukaansa tempaavaa ja korvamatoutuvaa, ja miekkosten riehakasta esiintymistä on sydäntä lämmittävää seurata.
Herra Ylppö ja Ihmiset taas on pikkuhiljaa kiivennyt vakiopaikalle meidän levyhyllyymme. Olin tänä ja viime vuonna Karmarockissa, joista oikeastaan ajatus kunnolla lähti, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin yhtyeen ihan sisätiloissa esiintymässä. Ylpön toilailu ympäri salia tuo oman viihdearvonsa asiaan. Kappaleet jäävät mieleen ja kielelle kovin helposti, on niin jees hoilottaa mukana. HYI (rakastan tätä nimilyhennettä) ja Mustis ovat kuuntelulistallani aikalailla samassa kategoriassa, menevää ja suoraa suomirockittelua. (Itseasiassa harrastamme Merin kanssa absurdia yhteneväisyyksien poimimista Mustan Valon ja Ihmisten uusimmista levyistä.) Mustiksen Lauri-Matin ääni on eri miellyttävä ja monipuolinen, vaikkei saakaan korvaluitani hyrräämään samalla tavalla kuin Ylpön matalammat vokaalit. Molempien bändien biisien kautta on helppo ajatella suomalaista maailmanmenoa ja omaakin elämäänsä. Ei oikeasti tarvitse tehdä mitään taustatyötä ymmärtääkseen merkityksiä (paitsi ehkä niitä pieniä jippoja), toisin kuin Gazetten kohdalla, sillä siinä prosessi alkaa hyvän lyriikkakäännöksen etsimisellä netistä. Ei lyriikoiden tarvitse aina olla niin saatanan koukeroisia, röyhelöisiä, polveilevia ja/tai eeppisiä, että niistä saa irti vaikka minkälaisia tarinoita.









(Kylläpä tuollaisia hivenen maanisen oloisia naamoja nyt tulee näiden videoiden pysäytyskuviin.)

Summa summarum, keikat ovat minulle uskomattoman tärkeitä kokemuksia. Monet vuosien varrella olleista ovat jättäneet pysyviä, edelleen lämmittäviä (tai jopa kuumottavia) muistoja, enkä tiedä, miten olisin tietyissä elämänvaiheissa pärjännyt ilman hakkaavaa rumpubiittiä, korviin sukeltavaa laulua, iholla kipristelevää kitaraa ja sydäntä sykähdyttävää bassoa tyhjentämässä päätäni. Siinä, että satojen ihmisten massa sulautuu yhdeksi hikiseksi, rytmiin uppoutuvaksi olennoksi, on jotain äärettömän kaunista.
Muistan jollakin vuosien takaisella keikalla itkeneeni jonkin kokonaisen kappaleen ajan siksi, että hetken ajan se musiikki tuntui puhdistavan minut kaikesta maailman liasta.



Yritän saada viikon loppuun mennessä luetuksi Mario Readingin Kolmas Antikristus -romaanin. Jos sitäkin jaksaisi sitten pohdiskella tänne!

Ajoituksen kurjuus sekä Mia Vänskän Musta Kuu

Sain kirjastosta lainaamani romaanin eli Mia Vänskän Mustan Kuun luettua jo noin viikko sitten, mutta kohtuullisen sitkeä flunssa sai jättämään bloginkirjoitusaikeet kerran jos toisenkin.
Kuten syyspöpönkin ajoitus oli kurja, niin oli myös päätökseni lukea tämä teos kolmen juoneltaan varsin eeppisen kirjan jälkeen. Niin Night Circus, Vitsaus kuin Mustan Tikarin Veljeskunta -kirjatkin ovat ulkomaalaisia tai monikansallisia ja niiden tapahtumat vaikuttivat hyvinkin laajaan yhteisöön tai jopa koko maailmaan.
Sitten sitä hyppää juttuun, jossa on muutama hassu suomalainen jossain metsän keskellä. Alkuasetelma oli siis varsin kehno. En muista, koska mulle olisi yhtä pahasti käynyt näin, ettei vain olisi pitänyt lukea jotain tietyssä kohtaa. Olen yleensä aika tarkka siitä, millaisella fiiliksellä tekee mitäkin mieli lukea. Jos ei huvita lukea fantasiaa, niin silloin en saa siitä mitään irti. Jos ei haluta lukea realistista, niin on ihan turha lukea jotain tosielämään sopivaa, koska se tuntuu tappavan tylsältä.Tämä oli kuitenkin piilevän huono yhdistelmä, sillä aloitin lukemaan ihan mielelläni. Tykkäsin tosiaan Vänskän ensimmäisestä julkaisusta, Saattajasta. Se on sopivan kauhupainoitteista ja yliluonnollista, mutta hahmot ja ympäristöt ovat maanläheisiä.
Nyt erityisesti tämä maanläheisyys ärsytti, suomalaiset tuntuivat suorastaan junteilta, tapahtumat liian suorilta ja itsestäänselviltä. Hahmot jäivät ohuiksi ja yksiulotteisiksi. Kirja olisi voinut olla pidempi ja tarkastelu pelottaviin, selittämättömiin asioihin olisi voinut mennä syvemmälle. Ensin henkilöiden elämään keskityttiin ja sitten niistä päästettiin noin vain irti, kaikki loppui tyhjän päälle.
En silti sanoisi, että romaani oli huono. Ajoitukseni vain oli, ja kriittinen silmäni kiikaroi epäkohtia kuin lintubongari harvinaista kuikkaa.

Musta Kuu siis kertoo erillisistä ihmisryhmistä, jotka saapuvat jonnekin Keski-Suomen perukoille mökkeilemään. He ovat varsin eristyksissä muusta maailmasta, ja jo alusta alkaen metsässä on jotain outoa - aivan kuin se hengittäisi. Luonnosta löytyy mustia perhosia, joita kukaan ei ole nähnyt muualla. Alueella on myös synkkiä menneisyyksiä murhajutuista, ja metsän keskeltä löytyy ikivanha uhrikivi. Jos jännitys, kauhu ja asteittainen yliluonnollisuus inspaavat ja haluaa lukea jotain suomalaista, mutta kuitenkin melkolailla kevyttä, Vänskä on ihan makoisa vaihtoehto.

Double trouble

Sain porukoilta kaksi kirjaa syntymäpäivälahjaksi vajaa kaksi viikkoa sitten. Nyt ne on luettu!

Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin trilogia kiinnitti huomioni heti, kun satuin sen joitakin kuukausia sitten bongaamaan. En tiedä, miksen ollut huomannut sitä aiemmin, sillä juuri tällaisiin juoniin minulla on ihan tietynlaista kiihkeää kiinnostusta - on kauhua, on epidemia, on vampyyreja.
En yleensä lue dekkareita tai muutenkaan kirjoja, jotka ovat realistisuuden huipentumia. Okei, nyt mietitte, että miten vitussa vampyyrit liittyy realistisuuteen. Vitsaus on erittäin todenmukaisesti rakennettu, oikean elämän yksityiskohdista on todellakin otettu selvää. Lukija syö ne kuin hullu puuron - tai niin minulle ainakin kävi. Tempauduin mukaan kuin kuiva vaahteranlehti tuuleen ja sillä tiellä pysyin vuorokauden. Sitten meinasinkin jo juosta pää kolmantena jalkana ostamaan kakkososan.
Vampyyrit eivät ole mitään ihania otuksia tässä trilogiassa. Päinvastoin ne ovat epäinhimillisen näköisiä, kykenemättömiä seksuaaliseen yhteyteen, menettäneet järjenjuoksunsa ja rakentaneet tajuttoman verenhimon. Myös vampyyriuden selitys taudin kautta on tehty niin, ettei sille tarvitse jäädä tuhahtelemaan. Juuri sopivan kuvottavaa, juuri sopivan karmivaa. Herkimmille en tätä suosittele, muttei sinun myöskään tarvitse olla mikään horrorin himoharrastaja voidaksesi tarttua Vitsaukseen.
Kirjassa on jotain erityisen elokuvamaista, kun asiaa alkaa tarkemmin ajatella. En ole ainoa, joka on tehnyt tämän huomion, mutta onhan ensin mainittu kirjoittaja kuuluisampi elokuvien ohjaamisesta. Kaikkein selvimmin leffaan olisivat muutettavissa henkilöhahmot, jotka ovat varsin kiintoisia ja moniulotteisia.

Ja sitten pääsemme romaaniin, jonka tapahtumaympäristö on jossain määrin realistinen, mutta siihen se todenmukaisuus sitten loppuukin... Minä ja rakas isosiskoni olemme varsin kiintyneet tähän J. R. Wardin Mustan Tikarin Veljeskunta -sarjaan. Uudestisyntynyt Rakastaja on sarjan tuorein osa.
On oikeastaan vaikea kertoa tästä kirjasta kuvailematta kaikkia osia kokonaisuutena. Tarinat limittyvät aikamoiseksi sotkuksi, joten jos kiinnostaa, aloita suosiolla ensimmäisestä osasta, Pimeyden Rakastajasta.
Mustan Tikarin Veljeskunta pyörii siis oletettavastikin Veljeskunnan ympärillä. Sen jäsenet ovat sotureiksi koulutettuja vampyyreja, jotka taistelevat eräänlaisia vastapuolen / pimeyden olentoja, lessereitä vastaan. J. R. Ward (eli Jessica Bird) on rakentanut kokonaisen maailman, kielen, yhteiskunnan, tavat, uskomukset ja kaiken vampyyriensa ympärille. Olen hemmetin kiintynyt hahmoihin ja kirjailijan kieleen, joka on, kun kerran karskit vampyyriurokset ovat kyseessä, varsin kirosanoille väritettyä, mutta silti toimivaa ja taitavaa.
Jos et pidä vampyyrien romantisoinnista, älä lue. Jos et pidä Twilightista, mutta verenimijät inspaavat muuten, kokeile ihmeessä. Luettavaa riittää, sillä kirjat ovat herkullisen runsaita sivumäärässään.
Sarjassa on myös erityisen paljon erotiikkaa, mutta se ei kuitenkaan ole pääasia, vaan se on selitetty vampyyrien rotukuvaan kuuluvaksi, ja juonen muut tapahtumat vievät kyllä hyvin mennessään. Olen nauranut ääneen jokaista osaa lukiessani, ja se kertoo paljon.
Niille blogin lukijoille, jotka ovat lukeneet minun tekstejäni - Ward käyttää yhtä päättömiä kielikuvia kuin minä pahimmillani. Siksi ne kai minuun iskevätkin.
On toimintaa, on seksiä, on sopivan hankalaksi tehtyjä suhteita, on yliluonnollisuutta, on järjettömyyttä, on maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä. Ainoa asia, joka minua edes vähän häiritsee näissä, on osittainen kliseisyys, mutta paskat siitä - tarinat ovat kliseistä rakennettuja. Taitoa vaatii se, että osaa esittää ne uudessa, ihmisiä kiinnostavassa muodossa. Ainakaan vampyyrit eivät ole kliseisiä tässä sarjassa, vaan he ovat nykyaikaisia, räävittömiä, himokkaita, haavoittuvia, ironisia, huvittavia - ja niin edelleen. Eivät mitään yksiulotteisia Edwardeja.



Ja sitten seuraavaan kirjaan! Kävin Merin kanssa kirjastossa ja lainasin (...muunmuassa...) Mia Vänskän Mustan Kuun. Omistan Saattajan ja pidin sitä lukiessani kirjailijan tyylistä, joten ehkä tämä toinenkin osuu maaliinsa. Lisää kauhua minulle kiitos.

Erin Morgenstern: The Night Circus

Oli pitkä matka tämän romaanin bongaamisesta sen ostamiseen ja lopulta lukemiseen. Jo ensimmäisellä kerralla, kun kuulin Yösirkuksesta, päätin, että tämä täytyy lukea. Ympäri nettiä sitä kehuivat niin monet. Kun oli alennusmyyntihuuma, huomasin pokkarin olemassaolon ja nappasin ostoskoriini. Ja sitten jonain kauniina kirjanhimoisena iltana tässä taannoin otin teoksen käteeni ja aloin lukea. Minulla on siis romaanin alkuperäiskielinen versio. Harvemmin minulle on väliä, luenko suomeksi vai englanniksi, ellen ole erityisen kiintynyt ulkomaalaisen kirjailijan tyyliin (kuten vaikkapa Anne Ricen kohdalla), tai ellei tiettyjä teoksia ole mahdotonta löytää suomennettuna (kuten Kelley Armstrongia). Olen iloinen, että luin Yösirkuksen englanniksi, sillä vaikka Morgensternin kieli on kepeää ja helppoa, se on myös erittäin kaunista ja inspiroivaa  - niin kuin oli koko tarinakin.

Romaani keskittyy maagiseen sirkukseen, joka ilmestyy kaupungin laidalle hiljaa ja avautuu auringon laskiessa. Telttoja on kymmeniä ja taas kymmeniä, kaikki on mustavalkoista ja lumottua, uskomatonta ja hypnotisoivaa. Portit sulkeutuvat aamunkoitteessa jättäen ihmiset kaipaamaan vain lisää.
Kirjan kertoja vaihtelee useasta eri päähenkilöstä yleiseen nimettömään kertojaan, joka puhuttelee suoraan lukijaa. Ratkaisu tarjoaa erilaisia näkökulmia sirkuksen ja siihen kietoutuvien henkilöiden elämään, mikä pitää mielenkiintoa yllä. Hahmot ovat uskottavia ja ymmärrettäviä, sain jokaisesta otteen. Juonen pääkuvio pyörii kahden kilpailevan maagikon ja heidän välilleen syttyvän suhteen ympärillä, mutta niin monet muutkin osat kietoutuvat tähän kuvioon luoden kokonaisvaltaisen, kiintoisan kertomuksen.
Tarinassa on makuuni juuri sopivasti romantiikkaa, tragediaa, taikuutta ja historiaa (tapahtuvat pyörivät 1800-luvulta nykyaikaan). Tavallisesti olen sellainen yksityiskohtien perään parkuja, mutta nyt minua ei häirinnyt, vaikka taioista ei paljastettu liikoja, sillä yksityiskohtaista kuvailua sirkuksen ihmeellisyyksistä, ihanista vaatteista, tunteista ja kaikesta muusta oli aivan riittämiin, ja ripaus salaperäisyyttä taikomisen suhteen oli vain kuin piste iin päällä.

Sirkus tuntuu olevan monille aika inspiroiva aihe, josta ammentaa yhtä sun toista jutunjuurta, mutta silti en muista, että olisin ennen Yösirkusta lukenut yhtäkään näin hyvin sirkukseen sijoittuvaa romaania. Kaikenkaikkiaan tässä oli kaikkia niitä elementtejä, joita kirjalta kaipaan, ja tunnen taas, miten hinku luomiseen alkaa kutittaa sormenpäitä.
Kirjoittamiseen löytää kyllä aikaa, jos sitä tarpeeksi rakastaa.


Yösirkuksen lukemisesta pomppasin suoraan Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin trilogian ensimmäiseen osaan, Vitsaukseen. Siinä yhdistyvät maailmaa uhkaava epidemia ja vampyyrit kutkuttavin kauhuelementein. Hitto että olen innoissani tästäkin. Luulen, että ryntään pian ostamaan toisen ja kolmannenkin osan, sikäli mikäli pennoseni riittävät pokkarihintoihin. Palkkapäivänä voi hemmotella itseään kirjallisuudella, eikö?

Liian lyhyet lahkeet ja muita arjen ahdistuksia

Luulin ajautuneeni kirjojen lukemisen villiin viidakkoon, mutta yhtäkkiä putkahdinkin takaisin kaupungin kulmille ja arkipäiväisempään ympäristöön. Ensimmäisellä tiiviillä työviikolla sekä tulevalla muutolla saattaa olla näppinsä pelissä.
Taiteesta nauttiminen, eskapismi ja esteettisyyden etsiminen ovat silti osa jokaista päivääni. Huomaan kiinnittäväni huomiota pieniin kauniisiin tai mielenkiintoa herättäviin yksityiskohtiin ihan missä kohteessa vain. Katselen vaikka erikoisen värisiä puluja, tietyn graffitimaalaajan allekirjoituksia, talojen arkkitehtuurisia ratkaisuja, mainoksia, ruokia sekä tietenkin ihmisten pukeutumistyylejä.
Kesä on mitä parhain aika bongailla, millaisissa malleissa itse kukin viihtyy. Näkee hyvin kuosit ja materiaalit ilman, että ne hautautuvat puolen metrin paksuisiin untuvatakkeihin.
Tässä kohtaa arvaatte varmaankin, mihin aiheeni on ajautumassa.
Kesässä nimittäin on juuri se huono puoli, että toisinaan niitä vaatteita on aivan liian vähän. Tällöin esteettinen kokemus kärsii väistämättäkin. Minä kun en liiemmin nauti siitä, miten paljaat pakaranpuolikkaat loistavat liian lyhyiden shortsien seurana, tai miten hädintuskin peitetyt tissit tutisevat kävelyn tahdissa. Sillä ei ole väliä, minkä kokoinen tai näköinen olet, osittainen alastomuus ei pue ketään. Ei keskellä kaupunkia. Tänään istuimme vallan hyväntuulisina kahvilassa viettämässä iltaa, kun viereiselle kassalle pyörähti pari tyttöä, joista toinen näytti korkeintaan 15-vuotiaalta. Pöksyjen malli oli samanlainen kuin useimmilla ihmisillä alushousuissa. Teki mieleni kääntyä ympäri ja kysäistä, olivatko vaatteet unohtuneet kotiin vai mikä oli tämä pakko tuulettaa takapuolta.
Sen lisäksi, etten halua nähdä mielestäni intiimiksi lueteltavia ihmiskehon osia julkisilla paikoilla (uimarantaa emme laske), en myöskään usko, että tuollainen pukeutuminen on kovin turvallista. Kas kun kaduilla liikkuu paljon niitäkin, joiden mielestä vaatteista vapaat kinkut ja kankut merkitsevät lupaa tehdä lähempää tuttavuutta. Tietenkään tällaista lupaa ei kenelläkään oikeasti ole, eikä kenenkään pitäisi toiseen koskea, ellei tällaista ole suorilla sanoilla sallittu. Kuitenkaan kukaan ei voi kieltää, etteikö noin minimaalinen pukeutuminen provosoisi monia.

Lisäksi näimme bussipysäkillä naisen, jonka iho oli lähinnä koirankakan ruskea. Se oli liian hyvä esimerkki siitä, milloin auringonpalvonta (tai solariumissa vierailu) menee överiksi.
Neuvoisin myös jättämään crocsit kotiin ja käymään tasaisin väliajoin suihkussa. Erityisesti jälkimmäinen aiheuttaa kaikenlaisia kohtauksia hellepäivinä lähiliikenteen busseissa, ruokakaupoissa ja ravintoloissa, mutta itse saan kyllä crocseistakin jonkin tason pahoinvointia.
Peskää paikkanne, parturoikaa pahimmat pehkonne ja piilottakaa pakaranne, sillä pärjää pitkälle - ja kaupunki näyttää jälleen hiukan kukkeammalta meille jokapäivän esteetikoille.


Tämän kukkahattutäteilyn jälkeen palaan hyvin mielin uuden kämpän sisustuksen suunnitteluun. Siinä jos missä voi toteuttaa itseään!

Shoveling cultural snow

Sain toissapäivänä luettua Haruki Murakamin Dance Dance Dancen lopuun. Ennen sitä luin Sofi Oksasen (loistavan, näin sivumennen sanoen) Kun kyyhkyset katosivat, minkä lisäksi käväisin yhdessä taidenäyttelyssä (Vuoden nuori taiteilija, Jarno Vesala - tätäkin voin ihan suositella) ja yhdessä kulttuurihistoriallisessa näyttelyssä (Hilpeys ja ennakkoluulo Werstaalla - tämä on ilmainen ja hieno!). Nyt olen aloittanut Finlandia-palkitun Jään lukemisen, BBC:n Misfits-sarjan katsomisen, kuunnellut jonkin verran itselleni uutta musiikkia ja katsonut pari elokuvaakin.

It seemed unreasonable, unfair, that a woman so young and beautiful should be so exhausted. Of course, it was neither unreasonable nor unfair. Exhaustion pays no mind to age or beauty. Like rain and earthquakes and hail and floods.

(Haruki Murakami, Dance Dance Dance)

Voisi kai sanoa, että kulttuurilunta on tullut luotua kinoskaupalla, vaikka en sitä nyt työkseni olekaan tehnyt, kuten Dance Dance Dancen päähenkilö. Eikä se ole kovin tylsääkään ollut. Enemmän lumen luomiselta on tuntunut arkisten, "oikeiden", asioiden hoitaminen silloin, kun taiteessa uiskenteleminen tuntuisi houkuttelevammalta...

Even so, there were times I saw freshness and beauty. I could smell the air, and I really loved rock 'n' roll. Tears were warm, and girls were beautiful, like dreams. I liked movie theaters, the darkness and intimacy, and I liked the deep, sad summer nights.

(Dance Dance Dance)

Koettua on juuri nyt niin paljon, että kirjoittaminenkin on hankalaa. Tällä hetkellä olen jotenkin todella innoissani erityisesti lukemisesta, ja toivon, että se arastelematon lukemisen ilo löytäisi kunnolla tiensä takaisin mun luokseni. Ettei tarvitsisi aina analysoida tai ylipäätään miettiä liikaa! On ihanaa lukea pitkästä aikaa omaksi ilokseen (tentteihin pakkokahlaamisen sijaan), mutta se vaatii selvästi totuttelua.

The sky grew darker, painted blue on blue, one stroke at a time, into deeper and deeper shades of night.

(Dance Dance Dance)

Suosikkini Murakamin olen kyllä nyt löytänyt uudestaan. Enää en mieti niin paljon, vaan annan kirjojen ihanan, musikaalisen kielen ja oman sisäisen logiikan viedä minut mennessään. Dance Dance Dancessa päähenkilö joutuu antautumaan kirjan juonen, oman elämänsä ja mielensä outojen käänteiden, vietäväksi. Lammasmies käskee tanssia, eikä pysähtyä tietenkään saa. Sama pätee lukijaan, joka saattaa hermostua, kun solmut eivät kirjan kuluessa näytäkään aukeavan, vaan niitä ilmestyy aina uusia, toinen toistaan tiukempia.

"It's that darkness again," she said.

I put my arm around her waist and drew her close. "It's nothing to be afraid of," I said. "Don't be scared. Nothing bad is going to happen. This is my world. The first time you ever talked to me was because of this darkness. That's how we got to know each other. Really, it's all right."

(Dance Dance Dance)

The Bling Ring

Ohjaaja: Sofia Coppola

Pääosissa: Emma Watson, Katie Chang, Israel Broussard,

Taissa Farmiga, Leslie Mann, Claire Julien, Gavin Rossdale
Kesto: 1h 30min

Ikäraja: 16

Olen täyttänyt kyllästymiseen asti nettipaneeleja, ja viimein sain siitä hyvästä kaksi ilmaislippua Finnkinoon. Koska Emma Watson saa aina meiltä molemmilta ihailevia katseita, päätimme viime lauantaina mennä katsomaan pari viikkoa sitten ensi-iltaan tulleen The Bling Ringin. Sehän perustuu tositapahtumiin kaveriporukasta, jotka ihannoivat Hollywood-julkkiksia ja alkavat murtautua näiden koteihin varastellen tavaraa ja bilettäen minkä ehtivät.
Odotukset elokuvan suhteen eivät olleet kovin korkealla, emmekä olisi siitä lippujen hintaa halunneetkaan maksaa. Siksi tuntui ovelalta käyttää ilmaisliput tähän kohteeseen.
Coppolan ja muiden elokuvan tekijöiden taidot vakuuttivat minut alusta alkaen, sillä leffa tempasi mukaansa, eikä ollut liian dokumenttimainen, vaikka tietty realistisuus oli pinnalla koko ajan. Hahmot olivat uskottavia, mikä oli ajoittain jopa pelottavaa, niin julkimoita ihailevia bimboja porukka ajoittain oli. Oudolla tavalla filmi sai sekä uskomaan tuota hulluutta että pyörittelemään sille päätään. Piirteessä oli säilytetty myös tietty koomisuus - minä, Meri ja vanhemmat katsojat hörähtelimme henkilöiden absurdeimmille hetkille, mutta oli helppo huomata, että nuoremmille katsojille läppä ei ihan mennyt perille. Toivottavasti kukaan ei silti oikeasti pitänyt Bling Ringin törttöilyä ihannoitavana ja siistinä.
Ikäraja K16 taisi rapsahtaa ankarasta huumeiden käytöstä. Päähahmot olivat enemmän pöllyissä kuin selvinä, bilettivät samoissa paikoissa missä julkkiksetkin, ja vanhemmat olivat onnellisen sokeita.

En tiedä mikä minut hypnotisoi, mutten kyllästynyt kertaakaan koko elokuvan aikana. Rainan pituus ainakin oli passeli. Sinänsä tapahtumat eivät olleet mitään maata mullistavia, mutta ehkä minussakin on joku perverssi tirkistelijä, joka haluaa tietää, miten loistokkaasti rikkaat elelevät. Mutta ei - mitään kateutta en itsestäni löytänyt. Rehellisesti sanottuna olin leffan jälkeen tavallista tyytyväisempi elämäntilanteeseeni ja vartalooni sekä omituisen hyväntuulinen.
Emma Watson oli pelottavan hyvä mallinurasta haaveilevana Nickinä. Roolin ero Potter-elokuvien Hermioneen ei juuri voisi olla suurempi, paitsi jos Hermione olisi ollut satavuotias. (Vuokrasimme taannoin Elämäni seinäruusuna -pätkän ja siinäkin Emma oli ihana!) Lisäksi Bling Ringin ainoan miesjäsenen kokonaistarina tuntui erikoisen samaistuttavalta ja jopa järkevältä kaikkiin niihin kanoihin verrattuna - ehkä se oli syy siihen, miksi jätkä olikin eniten leffan kertojahahmo.

Tavallaan The Bling Ring nosti karvani pystyyn Yhdysvaltojen yhteiskunnan tapojen ja kliseiden takia. Poliiseja pidettiin älyttömän höveleinä, varastelua ja kunnon blingblingiä rakastettiin, media ei todellakaan ylläpitänyt minkäänlaista moraalia kenelläkään ja niin edelleen. Elokuva olisi silti voinut olla paljon kriittisempi ja sarkastisempi, mutta toisaalta ymmärrän, miksei niin tehty.

Suosittelenko? Suosittelen! En kehota teitä käyttämään viimeisiä pennosianne blingaukseen, mutta pippaloiden pikapalana tai tylsän illan helppona viihteenä tämä maistuu.